Kaverikynä: Teean oodi Kustaville

Kaverikynässä turkulainen ystäväni Teea Kohonen kirjoittaa kesän Kustavin seikkailustaan: "Kaupunkilaishiiri, Merikapteeni ja oodi Kustaville"

Tutustuin Merikapteeniin alun perin 15 vuotta sitten reserviupseerikurssilla. Taustamme olivat sangen erilaiset: minä olin aina ollut kaupunkilaishiiri ja Merikapteeni puolestaan ehta saariston lapsi, mutta tuolloin 15 vuotta sitten Reserviupseerikoulun käytävillä tuli tunne, että erilaisista lähtökohdista huolimatta jaoimme samanlaisen seikkailijaluonteen ja uteliaisuuden elämää kohtaan, joten niin meistä tuli ystäviä. Kävi myös ilmi, että Merikapteeni oli Kustavista kotoisin ja Kustavi oli Merikapteenille maailman rakkain ja tärkein maailmankolkka. Kustavi oli minulle kaupunkilaisuudestani huolimatta myös rakas paikka, koska olin viettänyt siellä lapsuuteni kesiä mummin ja vaarin kanssa.

Merikapteenin kanssa ystävystyttyäni nuo lapsuuden nostalgiset muistot tulvivat mieleen hämmästyttävän yksityiskohtaisina. Muistin Kustavin talouskaupan ja vesikanisterien täytön kauppareissulla, pienen leikkimökkini, jossa tein leikkiastioihin ruokaa hiekasta ja kuohukermasta, jota olin saanut hakea Kaitaistentielle pysähtyneestä kauppa-autosta sekä mansikkamaasta, jossa istuttiin mummin kanssa keräämässä (tai ehkä enemmän syömässä) meri-ilman kypsyttämisiä isoja ja pulleita mansikoita. Muistin myös Buster-veneen, jolla ajeltiin Merikapteenin vanhempien Cyklon-ravintolalaivalle juomaan kylmää coca-colaa kesäiltoina, joina aurinko painui hiljalleen mailleen Kaitaistensillan taakse. Siellä me, pieni kaupunkilaishiiri ja pieni merikapteenin alku olimme ihailleet samaa auringonlaskua toisistamme tietämättä, kunnes polkumme kohtasivat uudelleen lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin Reserviupseerikoulun käytävillä. Ollessani Merikapteenin luona ensimmäistä kertaa kesävierailulla Kustavissa, tuntui kuin aika olisi hyvällä tavalla pysähtynyt. Kustavi tuntui edelleen samalta kuin lapsuuden kesinä; turvalliselta ja syleilevältä, mutta samaan aikaan jännittävältä seikkailulta. Istuessamme Merikapteenin kanssa viinimarjapensaan lehtien katveikossa keräämässä marjoja hiljaisessa saaristotuulessa, tulin ajatelleeksi, että tässä kaikessa nykyajan hektisyydessä ja epävakaudessa on tärkeää, että maailmassa on jäljellä vielä tällaisia paikkoja, joissa aika tuntuu kuluvan verkkaisemmin ja elämä tuntuu kaikessa yksinkertaisuudessaan sielua hellivältä ja hermostoa palauttavalta.

Tänä kesänä Merikapteeni kutsui minut jälleen perinteisesti Kustaviin. Etukäteen tiesin jo, että tänäkään kesänä en joutuisi pettymään vierailun ohjelmistoon, mutta ainoa ongelma Merikapteenin järjestämissä ekskursioissa on se, että koskaan ei tiedä mihin kaikkiin seikkailuihin päädytään, joten kaikkeen on aina varauduttava ja sen takia mukaan otettavan rinkan paino on yleensä melko suuri. Merikapteeni ehdotti tämän kesän vierailun ajankohdaksi Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikkoa, joka järjestettiin 9.-13.7.2025. Ennen kirjallisuusviikkoa tietämykseni Volter Kilvestä rajoittui lähinnä hatariin muistikuviin lukion äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneilta. Merikapteeni onneksi valisti minua perustiedoilla ja tämän jälkeen tulin tietoisemmaksi siitä kuka olikaan kustavilainen Volter Adalbert Kilpi (1874-1939). Volter Kilven tunnetuimmat teokset ovat Alastalon salissa (1933), Pitäjän pienimpiä: saaristoväkeä arkisillaan (1934) sekä Kirkolle (1937), jotka kuvaavat Kilven lapsuuden saaristolaiselämää Kustavissa. Kilven kirjallinen kerronta on hidasta ja tajunnanvirtatekniikalla tuotettua ja kielen on sanottu olevan rikasta ja monipolvista. Monien mielestä Kilven tuotanto lukeutuu eurooppalaisen modernismin klassikoihin, joten ei liene yllätys, että kustavilaiset ovat ylpeitä kirjailijastaan ja hänelle onkin itseoikeutetusti omistettu oma kulttuuritapahtumien täyttämä teemaviikkonsa.

Merikapteeni kertoi suunnitelleensa ohjelman meille ja luotin täysin hänen kykyynsä tarjoilla eksklusiivisia elämyksiä, joten keskityin vain rinkan sisällön monipuolisuuteen. Aloitimme kilpiviikon ohjelmistomme torstaina 10.7. kirkkovenesoudulla Isoluodon kylätoimikunnan veneellä Parattulan rannasta. Tähänastiset soutukokemukseni rajoittuivat lähinnä kuntosalin soutulaitteeseen, joten olin hieman epäileväinen kyvyistäni, mutta Merikapteeni kipparoimassa ja pikkuserkkunsa soutuparinani toivat luottamusta. Kirkkoveneen irrotessa laiturista saaristo tarjosi parastaan: aurinko paistoi täydeltä terältä, meri kimmelsi kirkkaana ja kutsuvana ja leppeä suolainen tuuli suosi soutajia myötäisellä virrallaan. Alkuun tuntui, että kaupunkilaishiirenä sitä joutui kovasti keskittymään soutuliikkeisiin, jotta pysyi muiden tahdissa, mutta vähitellen alkoi päästä jyvälle ja lopussa liike oli jo sulavaa ja soutuparin kanssa yhtenevää. Puolessa välissä pysähdyttiin ja laineilla keinuvassa veneessä istuvat soutajat kuuntelivat, kun kirkkoherra luki Alastalon salissa -kirjaa. Kulttuurikokemus, joka hakee vertaistaan.

Kirkkovenesoudun jälkeen suuntasimme pop-up-ravintola Kustavin Kipinään illalliselle. Kustavin Kipinän miljöö on jo itsessään elämys; upeita taideteoksia ja arkkitehtuuria suomalaisen metsän ympäröimänä. Kauniin miljöön lisäksi aisteja hiveli illallismenu, jonka oli suunnitellut vieraileva latvialainen keittiömestari Dzintars Kristovskis saariston parhaista raaka-aineista. Jokainen menun osa oli tarkkaan harkittu kokonaisuus, maut kerroksellisia ja makuyhdistelmät yllättäviä ja toisiinsa sulautuvia. Ehkä yksi parhaista illallisista, joita olen vajaan neljän vuosikymmenen elämäni aikana nautiskellut. Illallisen jälkeen pyöräilimme Merikapteenin kanssa kotiin ja siinä naistenpyörällä kesäillan hämyssä polkiessa mietin, että onnellisen elämän elementit ovat lopulta melko yksinkertaisia: hyvä ruoka, metsän katseleminen ja sininen hämyisä hetki saaristossa hyvän ystävän kanssa.

Perjantaina 11.7 Merikapteeni suuntasi heti aamusta Katveessa ja auringossa -kirjoittajapajaan, josta voi lukea lisää tästä. Merikapteenin hioessa kirjoittajantaitojaan, kaupunkilaishiiri suuntasi Kustavin Savipajalle. Kustavin Savipaja oli tuttu jo lapsuudesta, mutta edelleen kolmen vuosikymmenen jälkeen se tuntuu yhtä ihanalta paikalta. Kustavilainen käsityöperinne loistavine väreineen ja muotoineen tarjoilee kävijälleen dopamiinipurskeita minne tahansa katseensa kohdistaakin. Olisin voinut ostaa kaiken mukaani, mutta tyydyin lopulta ostamaan intohimoisesti kalastavalle äidilleni silakan muotoisen terässaippuan, jolla saa kalan hajun käsistään pois. Lähtöä tehdessä kesäinen rankkasade yllätti ja jäin pitelemään sadetta muiden kävijöiden puodin eteiseen. Sateen ropistessa pihapöytien saviesineiden pintaan tuntui, että kaiken esteettisen kauneuden keskellä kesäinen kaatosadekaan ei haitannut.

Illalla suuntasimme Merikapteenin yhtyeen Koilan alati muuntautuvan juhannusorkesterin eli KAMJO:n keikalle Bistro Verde -ravintolaan. Keikan alkamista odotellessani hämmennyin asioidessani Bistro Verden wc:ssä. Wc oli soma ja kukkatapetteineen kuin nukkekodista, mutta hämmennystä aiheutti se, että tilassa tuntui olevan minun lisäkseni joku puhelias mies. Hetken asiaa ihmeteltyäni ymmärsin, että kaiuttimesta kantautui Alastalon salissa jonkun miesäänen lukemana. Harvemmin sitä tulee käytyä tarpeilla Volter Kilven säestyksellä, mutta elämys sekin. Itse keikka oli mahtava. Tunnelma oli katossa, cover-biisien tulkinta sielukasta ja soittajat monitaitureita (kädenkäänteessä triangelistista rumpaliksi ja edelleen basistiksi). Mutta ennen kaikkea ihailin kustavilaista yhteisöllisyyttä. Kaikki paikallaolijat tuntuivat tuntevan toisensa ja tilan täytti yhdessä tanssiminen ja iloinen puheensorina. Yhteisöllisyyden kokemus on harmillisen katoava ilmiö nykyaikana. Suuressa kaupungissa asuessaan sitä ei välttämättä tiedä, kuka seinänaapurissa asuu, ja toisinaan vuorovaikutus rajoittuu kohteliaaseen nyökkäykseen pyöräkellarissa tuntemattomaksi jääneen naapurin kanssa. Bistro Verden terassilla yhdessä tanssivia ihmisiä katsellessa ymmärsi hyvin sen, minkälainen voima yhteisöllisyydellä on. Ja kuten Merikapteeni keikalta palatessamme totesi, että pienessä ja tiiviissä yhteisössä voi aina luottaa siihen, että saa apua, jos tulee jokin odottamaton ongelma - on kyse sitten lumipenkkaan jumiin jäämisestä, akuutin lastenhoitoavun tarpeesta tai sokerin loppumisesta kesken leivonnan. Ja se jos mikä lisää perusturvallisuuden tunnetta tässä alati muuttuvassa maailmassa.

Lauantaina 11.7 osallistuimme Kilpi-regattaan, jonka järjesti Kustavin Talonpoikaispurjehtijat. En ollut koskaan purjehtinut saatikka osallistunut purjehduskisaan, mutta onnistunut kirkkovenesoutu edeltävästi loi luottamusta. Merikapteenin ohella kokeneet purjehtijat ottivat tiimiinsä ja ohjeistivat, että kaupunkilaishiiren tärkein tehtävä on olla lyömättä päätään puomiin. Keskityin ja pää säilyi vahingoittumattomana. Perinnevene oli upea ja toi mieleen Myrskyluodon Maijan, purjeen kahistessa korvissa alkoi melkein soida Lasse Mårtensonin sävellys. Sää suosi alkuun purjehtijoita, mutta tuulen tyyntyessä lähes olemattomaksi piti kilpailu keskeyttää. Tulimme kuitenkin pronssille ja podiumpaikka ensimmäisessä purjehduskisassa oli saavutus, vaikkakin kaupunkilaishiiri keskittyikin kisan ajan lähinnä ihailemaan maisemia ja varomaan sitä päätään. Purjehduskilpailun jälkeen purjehtijat suuntasivat Peterzénsin vierasvenesataman saaristolaispöydän antimien ja kylmän oluen ääreen. Lauantai-ilta oli hyvä päättää Meiju Suvaksen keikkaan Heikinkarin Ranthuoneella sekä ilta-uintiin auringonlaskussa.

Aisopoksen alkuperäisessä sadussa kaupunkilaishiiri pettyi maalaisserkun elämäntyyliin. Kustavissa Kilpi-viikolla näin ei tapahtunut, vaan kaupunkilaishiiri alkoi päinvastoin pohtia, että pitäisikö täällä käydä useammin. Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikot tarjoavat kulttuurielämyksiä ja sitä saattaa yksittäinen kaupunkilainen päätyä monenlaisiin seikkailuihin aina kirkkovenesoudusta perinneregattaan. Ja kuten alussa totesin: Kustavissa aika tuntuu hyvällä tavalla pysähtyneen - elämänmeno on verkkaista ja yhteisöllisyyden värittämää. Joten menkää ihmiset Kustaviin. Ja tämä ei ollut kaupallinen yhteistyö, vaan yhden kaupunkilaisen ajatuksia siitä, miksi elämä Kustavissa tuntuu hyvältä ja miksi aion mennä ensi kesänäkin.